Sotakirjallisuus ei ole koskaan ollut lähellä sydäntäni. Olen aina elänyt siinä harhaluulossa, siinä onnellisessa kuplassa, että jos päätän olla lukematta sotakirjoja ja ajattelematta tuota karua, mutta todellista tapahtumaa, se jostain mystisestä syystä ei olisikaan enää niin todellinen. Toivoin aina, että jos en laittaisi yhtäkään sotakirjaa tuohon Ikean mustaan kirjahyllyyn, voisin olla ajattelematta sotaa ja sen traagisia seurauksia. Näin ei kuitenkan ole - sota on todellinen, jokapäiväinen asia jota ei voi naiivisti poissulkea elämästä vain siksi, että pelkää koko ajatusta.
Teurastamo 5 on kirjoitettu mielenkiintoisella ja värikkään kuvailevalla tavalla. Vonnegut on yleisestikin tunnettu mustasta huumoristaan, ironisista sutkautuksistaan ja epätavallisista sanavalinnoistaan. Kirjaa on mielenkiintoista lukea, mutta voin rehellisesti sanoa, että tähän mennessä en ole ymmärtänyt kirjan todellista pointtia ja pääideaa.
Ensimmäinen hämmennystä aiheuttava asia on: Onko kirja sodanvastainen vai -myönteinen? Kirjaa lainatakseni: " Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja. Sanoin kerran niin Harrison Starrille, sille filmintekijälle, ja hän kohotti kulmiaan ja kysyi: "Onko se sodanvastainen kirja?" "On", minä sanoin. "Eikohän." Kirjan minäkertoja selkeästi ja näkyvästi sanoi kirjansa olevan sodanvastainen kirja. Tähänastisessa lukutaipaleessani en kuitenkaan ole kertaakaan huomannut kirjoittajan tukevan tätä lausuntoaan. Toki en ole vielä sahannut läpi edes kolmeakymmentä sivua, mutta tuo keskustelu jäi mietityttämään - tukeeko minäkertoja sanomisiaan missään kirjan vaiheessa?
Toinen hämmennystä tuottava tekijä on se, että kirja kirjoitetaan "minä" -muodossa. Minäkertoja sanoo itse olleensa Dresdenissä sotavankina. Jos Wikipediaan on luottaminen, Vonnegut tosiaan oli itse sotavankina kyseisessä paikassa. Kertooko Vonnegut oikeasti omista kokemuksistaan, vai värittääkö hän tarinaa fiktiivisillä hahmoilla ja juonenkäänteillä?
Vastaukset kysymyksiini löydän todennäköisesti myöhemmissä luvuissa kirjaa. Se jää nähtäväksi.
Roosa
Tunnistat hyvin monen ihmisen ajatuskulut: poissa silmistä, poissa mielestä. Jos ei katso uutisia, maailma ei tunnu niin julmalta paikalta... Jos ei avaa laskukirjekuorta, ei tarvitse tietää, paljonko on velkaa... Syyllistyn itse ihan samaan ajatuskulkuun välillä (no, laskuja en sentään ole jättänyt maksamatta).
VastaaPoistaOdotan kiinnostuneena, millaisia vastauksia saat avoimiin kysymyksiisi. Vonnegut on melko haastava kirjailija, mutta uskon, että sinun lukutaitosi riittää kirjan salojen selvittämiseen.
Tuollaiset "oman kokemuksen kirjat" ovat erittäin mielenkiintoisia, sillä jos niissä on jotakin totuuden perää, ne saavat ainakin lukemaan aivan eri tavalla. Vaikka teksti olisikin osittain fiktiota, osa jutuista on kuitenkin varmasti kirjailijan omia kokemuksia ja tuntemuksia. Voin kuvitella, että lukija pääsee tarinassa lähelle päähenkilöä, sillä minäkertoja kertoo varmaan paljon...vai kertooko?
VastaaPoistajep! kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuvissa kirjoissa pääsee todella paljon helpommin juoneen mukaan. Kyseisellä tavalla kirjoitetut kirjat herättävät heti mielenkiinnon, koska sitä alkaa miettimään, että kuinka paljon kirjoittaja on värittänyt tarinaa... Minäkertojaan ei myöskään voi aina luottaa, joka myöskin tavallaan herättää mielenkiinnon ja halun ottaa asioista selvää! (nimimerkillä, itse juuri googlettelin kirjan juoneen liittyivä juttuja..)
PoistaItsekkin olen lukenut kirjoja, jotka varsinkin alussa vaikuttavat todella sekavilta.. Välillä niihin pääsee lopulta mukaan, välillä taas ei. Sekavuus tuo mielestäni myös mielenkiintoa kirjaan, ja tuntuu mukavalta, kun on vihdoin tajunnut jutun juonen ja pääsee taas ihmettelemään uusia asioita.
VastaaPoista