lauantai 6. joulukuuta 2014

Teurastamo 5 aiheuttaa hämmennystä

Aloitin lukemaan Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 -kirjaa eilen iltapäivällä. Aikaansaamattomana ja laiskana teininä olen saanut luettua vasta reilut parikymmentä sivua. Tähän mennessä kirja ei ole aiheuttanut mitään muuta kuin puhdasta hämmennystä täydessä merkityksessään. 

Sotakirjallisuus ei ole koskaan ollut lähellä sydäntäni. Olen aina elänyt siinä harhaluulossa, siinä onnellisessa kuplassa, että jos päätän olla lukematta sotakirjoja ja ajattelematta tuota karua, mutta todellista tapahtumaa, se jostain mystisestä syystä ei olisikaan enää niin todellinen. Toivoin aina, että jos en laittaisi yhtäkään sotakirjaa tuohon Ikean mustaan kirjahyllyyn, voisin olla ajattelematta sotaa ja sen traagisia seurauksia. Näin ei kuitenkan ole - sota on todellinen, jokapäiväinen asia jota ei voi naiivisti poissulkea elämästä vain siksi, että pelkää koko ajatusta. 

Teurastamo 5 on kirjoitettu mielenkiintoisella ja värikkään kuvailevalla tavalla. Vonnegut on yleisestikin tunnettu mustasta huumoristaan, ironisista sutkautuksistaan ja epätavallisista sanavalinnoistaan. Kirjaa on mielenkiintoista lukea, mutta voin rehellisesti sanoa, että tähän mennessä en ole ymmärtänyt kirjan todellista pointtia ja pääideaa.

 Ensimmäinen hämmennystä aiheuttava asia on: Onko kirja sodanvastainen vai -myönteinen? Kirjaa lainatakseni: " Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja. Sanoin kerran niin Harrison Starrille, sille filmintekijälle, ja hän kohotti kulmiaan ja kysyi: "Onko se sodanvastainen kirja?" "On", minä sanoin. "Eikohän." Kirjan minäkertoja selkeästi ja näkyvästi sanoi kirjansa olevan sodanvastainen kirja. Tähänastisessa lukutaipaleessani en kuitenkaan ole kertaakaan huomannut kirjoittajan tukevan tätä lausuntoaan. Toki en ole vielä sahannut läpi edes kolmeakymmentä sivua, mutta tuo keskustelu jäi mietityttämään - tukeeko minäkertoja sanomisiaan missään kirjan vaiheessa? 

Toinen hämmennystä tuottava tekijä on se, että kirja kirjoitetaan "minä" -muodossa. Minäkertoja sanoo itse olleensa Dresdenissä sotavankina. Jos Wikipediaan on luottaminen, Vonnegut tosiaan oli itse sotavankina kyseisessä paikassa. Kertooko Vonnegut oikeasti omista kokemuksistaan, vai värittääkö hän tarinaa fiktiivisillä hahmoilla ja juonenkäänteillä? 

Vastaukset kysymyksiini löydän todennäköisesti myöhemmissä luvuissa kirjaa. Se jää nähtäväksi. 

Roosa 

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Poika Raidallisessa Pyjamassa

Sotakirjallisuus itsessään ei ainakaan omaan korvaani kuulosta erityisen houkuttelevalta, vaikka historia ja sodat itsessään ovatkin ihan mielenkiintoisia. Sotakirjaa valitessa päätin turvautua hyväksi kehuttuun kirjaan, joka on osoittautunut myös äärimmäisen helppolukuiseksi: Poika raidallisessa pyjamassa.
   Olen nyt edennyt kirjassa vajaa sata sivua ja pakko sanoa, että kirja on ihana! Se on kirjoitettu pienen 9-vuotiaan Bruno-pojan näkökulmasta ja en voi kuin ihastella kirjailijan taitoa kirjoittaa niin sujuvasti lapsen näkökulmasta. Aika ajoin tuntuu kuin itsekin näkisi maailman lapsen perspektiivistä pienen hetken ajan. Bruno on paitsi suloisen vilpitön myös äärimmäisen hyvätapainen, mikä tosin johtuu hänen kotikasvatuksestaan.
   Tähän mennessä kirja ei ole ollut rankka mitä tiedän sen olevan. Aika johon kirja sijoittuu on yksi historiamme mustista aukoista, juutalaisvainot. On mielenkiintoista lukea eteenpäin, miten kirjailija on onnistunut taltioimaan tämän julman pätkän historiaa lapsen näkökulmasta, se kun ei ole vanhemmillekaan yksinkertainen asia ymmärtää.

-Elisabet